Muistot osana surutyötä - pitäisikö niihin palata vai välttää?

Kun menettää läheisen, muistot nousevat väistämättä pintaan.

Ne voivat tulla yllättäen laulusta radiossa, tutusta tuoksusta tai vanhasta valokuvasta. Yksi muisto saattaa tuoda hymyn huulille, toinen taas nostaa pintaan niin suuren ikävän, että hengittäminen tuntuu hetken vaikealta.

Moni sureva pohtii samaa kysymystä: pitäisikö muistoihin palata, vai olisiko parempi yrittää olla ajattelematta niitä?

Tähän ei ole oikeaa vastausta.

Muistot voivat lohduttaa, mutta myös satuttaa

Muistot ovat osa rakkautta. Ne muistuttavat yhteisistä hetkistä ja siitä, että läheinen oli tärkeä.

Samaan aikaan muistot voivat tehdä menetyksen kipeästi näkyväksi. Vanha valokuva tai tuttu paikka voi nostaa pintaan voimakkaan ikävän.

Se on täysin luonnollista.

Suruun kuuluu, että sama muisto voi yhtenä päivänä tuoda lämpöä ja toisena päivänä surua.

Muistojen välttäminenkin on luonnollista

Joskus sureva huomaa välttelevänsä kaikkea, mikä muistuttaa menetetystä läheisestä. Kuvia ei halua katsoa, eikä muistoista puhuminen tunnu mahdolliselta.

Tämä ei ole väärin.

Välttäminen voi olla mielen tapa suojella silloin, kun suru on vielä liian raskasta kohdattavaksi. Sydän tarvitsee aikaa.

Muistoihin palaaminen auttaa vähitellen

Ajan myötä muistojen kohtaaminen voi alkaa tuntua mahdolliselta. Ensin ehkä uskaltaa katsoa yhden kuvan tai kertoa yhden muiston.

Vähitellen muistot eivät tuo mukanaan vain kipua, vaan myös lämpöä.

Muistot auttavat säilyttämään yhteyden läheiseen. Vaikka ihminen ei ole enää läsnä, rakkaus ja merkitys säilyvät muistoissa.

Surussa ei ole oikeaa tapaa

Joku haluaa puhua muistoista heti, toinen vasta pitkän ajan kuluttua. Joku säilyttää läheisen tavarat ennallaan, toinen tarvitsee muutosta nopeasti.

Kaikki tavat ovat sallittuja.

Surussa tärkeintä on kuunnella itseään. Jos muistot tuntuvat lohdullisilta, niiden ääreen saa pysähtyä. Jos ne tuntuvat liian raskailta, niitä saa väistää.

Muistot pitävät rakkauden elävänä

Moni pelkää, että muistoihin palaaminen estää pääsemästä eteenpäin. Usein käy kuitenkin päinvastoin.

Muistot eivät pidennä surua - ne auttavat kantamaan rakkautta mukana.

Ajan myötä muistot voivat muuttua kivusta hiljaiseksi kiitollisuudeksi. Kiitollisuudeksi siitä, että sai jakaa elämää rakkaan ihmisen kanssa.

Surussa ei tarvitse tietää, pitäisikö muistaa vai unohtaa.

Riittää, että etenee omassa tahdissa.

Ajan kanssa muistot voivat muuttua paikaksi sydämmessä, jossa rakkaus saa elää edelleen.